Imaginaerum

Kiteen nuorisomuusikot eli tuttavallisemmin Nightwish julkaisi pari päivää sitten uusimman levynsä sitten 2007 ilmestyneen Dark Passion Playn. Nyt muutaman kuuntelukerran jälkeen tunnelmat levystä ovat plus-merkkiset.

Levyn avaa Marco Hietalan laulama suomenkielinen lyhyehkö intro "Taikatalvi". Jos levyn kuuntelee alusta loppuun kokonaisuutena, niin silloin tämä toimii ihan mukavana johdatuksena matkalle levyn uumeniin. Irrallisena biisinä en näe tällä tulevaisuutta omilla soittolistoillani.

Toisena biisinä jyrähtää sitten käyntiin sinkkubiisiksi valikoitunut "Storytime". Tähän melkein kiteytyy koko levyn henki. Paljon postiivisempaa otetta, pilke silmäkulmassa meininkiä ja vanhoja tuttuja Nightwish-elementtejä täynnä. Paranee loppua kohden ja levyn 5:22 mittainen versio biittaa radioeditin neljän minuutin leikellyn version 100-0. Jos vielä verrataan tätä aikaisempien levyjen sinkkubiiseihin, niin kyllä tämä Nemon, Amaranthin ja Deep silent completen hakkaa. Sacrament of Wildernessin ja Everdreamin kanssa on jo tasaisempaa.

Alla sinkkubiisi radio-edittinä Youtuubista


Kolmas raita on nimeltään "Ghost River" ja tätä kuunnellessa jää haavi auki pariin otteeseen. Ihan kurko biisi. Kertosäettä ehkä jankataan hieman liikaa, mutta kun lopussa lapsikuoro ja Marco Hietala vetävät samaan aikaan, niin antaa palaa vaan. Biisin viimeinen minuutti on yhtä juhlaa kuuloaistille. Niin, ja laulaa se Anettikin siellä väleissä ihan kivasti. (*) Valitettavasti upea kertosäe on suora kopio J. Stonehillin 90-luvun alun "River Down" kappaleesta. Epäselväksi on jäänyt, missä vaiheessa Suumäen paja oli mikitetty. (*)

Jos on koskaan perehtynyt maailman parhaan tv-sarjan, Twin Peaksin maailmaan, niin neljäs kappale "Slow, Love, Slow" on kuin vanhan tuttavan kohtaaminen kahdenkymmen vuoden jälkeen. Holopainen on tavoittanut kaikki tärkeimmät elementit Lynch/Badalamenti kaksikolta ja yhdistänyt ne Nightwishin muottiin sopivaksi Jazz-pläyjäkseksi yllättäen ja riskialttiisti keskelle levyä. Minulle tämä toimii, mutta voin kuvitella että monella levyn hankkineella voi olla vaikeuksia löytää sitä "juttua" tästä kappaleesta.

Seuraava kappale on sitten taas tuttuakin turvallisempaa Nightwishia erittäin folk-metal painotteisesti. Onkohan mr. Holopaisella jäänyt hampaankoloon, kun kappale "Wayfarer" ei päätynyt Century Childille ja nyt päätti tekaista vielä paremman "humppabiisin". "I want my tears Back":n loppu vedetään täysin överiksi ja siis hyvässä mielessä. Tästä jää hyvälle tuulelle. Voisin kuvitella että live-keikoilla tässä olisi varteenotettava vaihtoehto avausbiisiksi. Yleisö ainakin olisi mukana heti ekasta minuutista lähtien.

Kuudes raita on sitten koko levyn suurin yllätys ja todennäköisesti paras kappale. "Scaretale" vie kuuntelijan vuoristorataan Anetten toimiessa jarrunaisena ilman jarrupaloja ja matkalla saavutaan Marco Hietalan johtamaan kieroutuneeseen ja hämärään sirkukseen. Mestariteos.

Kuin ihmeen kaupalla kuulija selviää hengissä sirkuksesta ja pakenee kamelin selässä levyn ainoan instrumentaalikappaleen soidessa matkamusiikkina. "Arabesque" on edelliesen levyn "Sahara":n selkeä instrumentaali-pikkuserkku. 2:57 kestävä tunnelmapala lainaa sieltä täältä Nightwishin aikaisemmista biiseistä, mutta erottuu silti omaksi kokonaisuudekseen.

"Turn loose the Mermaids" on sitten rauhallisempaa osastoa ja heti alkumetreistä tulee väkisin mieleen Blackmore's Nightin tuotanto. Joissakin kohtaa tulee myös selkeitä mielleyhtymiä edellisen levyn päätösraitaan, Meadows of Heaveniin. Lopussa päästään jälleen kerran lainaosastolle, kun loppupuolella siirrytään Sergio Leonin hengessä spagettiwesternien äänimaailman kautta katselemaan vesiputouksen takaa Viimeisen Mohikaanin loppukohtausta. Vielä tämä ei ole ihan auennut, mutta voittaa kyllä edellisen levyn hieman samanhenkisen "Islanderin".

Yhdeksäntenä kuullaan Anetten ja Marcon duetto "Rest Calm". Tästä en ole oikein saanut vielä kiinni. Mitää vikaa tässä ei kylläkään ole ja saattaa nousta vielä levyn mustaksi hevoseksi omassa rankingissa. Voisi toimia hyvin livenä keikan loppupuolella.

"Siipikarjabiisi" "The Crow, the Owl and the Dove" on basisti/laulaja Hietalan kynästä lähtöisin, mutta toimii ainakin allekirjoittaneelle. Kuuluhan Tarot kestosousikkeihin. Rauhallisemman temmon kappale on jälleen duopohjalle tehty ja kasvaa koko ajan loppua kohden ja neljän minuutin kohdalla toivoisi jopa että tästä olisi tehty vähän pidempi versio. Onnistunut välipala, jossa on enemmän kaloreita kuin terveysviraston suosituksessa.

"Last ride of the day" on jo henkisesti levyn viimeinen biisi ennen pakollista jokaisen NW-levyn "isoa" kappaletta. Anette karvaa tässä kappaleessa korkealta ja kovaa heti ensimetreiltä alkaen, eikä päästä kuuntelijaa ottestaan. Silkkaa tykitystä lähdöstä maaliin. Tämänkin kertosäe on Nightwish-asteikoilla yltiöpositiivinen ja alleviivaa koko albumin reipasta henkeä. Biisin jälkeen taululla ovat lukemat Anette Olzon 6 - vierasjoukkue 0.

"Song of myself" päättää levyn ja on 13 minuuttinen järkäle. Alku on taas Tuomas Holopaista parhaimmillaan. Tuttuja nightwish elementtejä ja Anette on päästetty irti. Uskallan sanoa, että jos kakkososan kertsin pohjalle olisi tehty irrallinen popahtava biisi, niin se olisi radion soittolistojen kärjessä vielä pitkään. Kolmannen osan tausta kitariffit on kuultu jo liian moneen kertaan, ja jotain uutta olisi voinut keksiä. Neljäs osa "love" on sitten koostettu bändin perheenjäsenten ja tuttujen lausumia runoja ja tarinanpätkiä hiljaisella taustamusiikilla, kun levy lähenee loppuaan. Sinänsä toimiva jäähdyttely, mutta helposti tämän lopun skippaa varmaan jatkossa, jos kuutelee yksittäin tätä biisiä. Osana kokonaisuutta nuo menettelevät. Jos tietäisi kaikkien "runojen" merkityksen, niin käsitys biisistä olisi varmasti toinen.. Ei tämä Nightwishin aiemipia isoja eepoksia (Beauty of the Beast, Ghost Love Score...) edes lähentele, mutta ei ilmeisesti ollut tarkoituskaan.

Levyn kutoo yhteen Pip Williamsin koostama yhdistelmä levyn aiempien kappaleiden teemoista, joka on mukava päätös levylle ja ns. lopputekstit.

Loistavaa Nightwish, hieno levy!

(*) sisäpiirin vitsi.